Konkurssinkin jälkeen on elämää

Tänä kesänä se loppui. Joskus loputtomalle tuntunut velka, se on nyt kokonaisuudessaan maksettu. Miksi tästä kirjoitan? Haluan uskoa, että se antaa jollekin toivoa ja kenties jollekin toiselle vaikka päättäväisyyttä.

Vuonna 2005 päädyin sattumuksien kautta yrittäjäksi 24-vuotiaana. Yhtäkkiä minulla oli 10 henkilöä töissä ja kahvilaleipomo pyöritettävänä. Vuodet kuluivat ja yritykseni menestyi välillä jopa ihan mukavastikin. Markkinatilanne ja kannattavuus alkoivat muuttumaan, ja monia elvytyskeinoja yritettiin yrityksen tilanteen kohentamiseksi. Lopulta minulla oli vain yksi viikonlopputyöntekijä ja itse olin kahvilassa aamusta iltaan, kannattavaa ei toiminta siltikään enää ollut – saati motivoivaa. Yritystoiminta saatiin myytyä mitättömään hintaan ja osakeyhtiöni ajautui lopulta konkurssiin. Minulle jäi iso velka, koska olin takaajana yritykselle ja tietyistä maksuista vastaa lopulta kuitenkin yrittäjä itse. Ennen kaikkea minulle jäi iso kasa oppeja työstettäväksi.

Olin vajaa kolmekymppinen menevä ja tekevä nainen. Muut menivät naimisiin ja saivat lapsia tässä vaiheessa elämää. Minun piti etsiä työ tai töitä, joilla selviytyisin veloistani. Töitähän tekevälle riitti ja riittää, kun ei ole liian nirso. Elin monta vuotta jossain usvassa ja suoritin elämää eteenpäin, hoitaen velvollisuuksiani. Kaupungit ja työpaikat vaihtui ja silti kaikesta huolimatta pystyin elämään kyllä ihan antoisaa elämää. En koe, että olisin jäänyt kovinkaan paljon mistään paitsi. Sitkeydestä ja yrittäjyystaipaleen opeista oli suunnaton apu.

Konkurssi ja siitä aiheutuneet velvoitteet veivät tietenkin luottotietoni pitkäksikin aikaa, ja niistä aiheutui kohtuutontakin haittaa moniin elämän osa-alueisiin. Sitä kokee olevansa kakkosluokan kansalainen, kun ei saa edes vakuutusta. Saati löytäisi töitä tekevänä luottotiedottomana oman kodin. Onneksi tukiverkostoni oli vahva ja heidän avullaan näistäkin selvittiin. Mitään rahallista tukeahan ei tuossa tilanteessa yhteiskunnalta saa, koska sinulla on töitä. Siinä tilanteessa olisi helppo heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa.

Koin tehneeni monia virheitä yritykseni suhteen ja, että minulla oli velvollisuus kantaa niistä vastuu – vastuu oli vain minun ei kenenkään muu, etenkään yhteiskunnan. Minä tein ne virheet. Minun myös kuului velkani maksaa ja maksoinkin. Melkein 100 000 euroa. Sen eteen sain tehdä töitä. Vajaa 15 vuotta yritystoiminnan lopettamisesta tuli viimeinen lainanlyhennys maksuun ja menneisyyden velka kuitattua. Iso painolasti vierähti harteilta tuona kesäkuun päivänä.

Jälkeenpäin katsottuna, olisin varmasti halunnut tehdä mukavampia töitä tai opiskella, lähteä ulkomaille vaihtoon tai töihin. Kuukausittaiset lainanlyhennykset vaativat minua kuitenkin ansaitsemaan tarpeeksi rahaa, eikä sellaisille asioille ollut siinä paletissa mahdollisuuksia. Välillä ei tilillä paljon rahaa ollut, mutta aina löytyi keinoja, joilla selvitä eteenpäin. Tein pitkään kahta tai kolmea työtä, jotta pystyin elämään oman näköistä elämää. Tukiverkosto oli tässä tilanteessa äärimmäisen tärkeä, ilman sitä olisi kaikki ollut paljon vaikeampaa, ellei mahdotonta.

Vuosien saatossa tilanteeni helpottui. Pystyin elämään yhdellä työllä, luottotiedot palasivat ja osa veloista tuli maksetuksi jo aiemmin. Askel ja kuukausi kerrallaan tilanteeni parantui ja velkataakka pieneni koko ajan enemmän ja enemmän. Edessä alkoi häämöttää tuo kuuluisa viimeinen lainanlyhennys – kahden vuoden päässä.. vuoden päässä.. kolmen lyhennyksen päässä.. ja lopulta sitten maksoin sen kuuluisan viimeisen erän. Pankista ei tullut mitään diplomia maksetusta lainasta, mutta tuntui, että olisin sellaisen ansainnut! Olin oman elämäni voittaja.

Elämä ei siis loppunut konkurssiin tai isoon velkataakkaan. Niiden eteen pitää vaan tehdä töitä. Paljon töitä.